Henkisiä kokemuksia: Kaksi todellisuutta, uusi luomus, ukkosen lapsi ym.

Tietoja

Kategoria: Henkisiä kokemuksia: Kaksi todellisuutta, uusi luomus, ukkosen lapsi ym Henkisiä kokemuksia: Kaksi todellisuutta, uusi luomus, ukkosen lapsi ym

Julkaistu: 13.01.2018 13.01.2018

KAKSI TODELLISUUTTA (1987)

Päivä oli kulunut ostoksilla. Ikävöin lapsia, huomenna soittaisin heille.

Iltamyöhällä lepäilin Bangkokilaisen hotellin huoneessa. Havahduin, kun kuulin jonkun sanovan nimeni, kuin seinän läpi. Eihän täällä ketään ole, kuvittelin vain, mutta sama toistui, nyt kuulin äänen pääni yläpuolelta. Kääntyessäni katsomaan äänen suuntaan ruumiini ei hievahtanutkaan. Yritin liikuttaa jäseniäni: olen halvaantunut, kuin elävänä haudattu ruumiini sisään. Kuollut kuin kivi! Ei tällaista voi tapahtua, en pysty hengittämään. Hallitsematon kauhu täytti kaoottiset ajatukseni, kukaan ei kuule minua, huusin tyhjyydessä äänetöntä kauhua!

Kuulen lempeän maskuliinisen äänen pääni keskipisteestä sanovan nimeni kolmannen kerran: “Helena, älä pelkää, sinulle ei tapahdu mitään pahaa“. Ei vai pahaa?! Kuoleman oma ja järkeni menettänyt!

Huoneen täyttää niin kirkas fosforinhohtoinen valkoinen elävä valo, että vieressä olevan pöytälampun valo näyttää himmeän ruskealta. Huonekaluista ei synny varjoja ja itse hohdan samaa valoa. Eikö kuoleman pitäisi olla poisnukkuminen ja unohtaminen? En tahdo kuolla, en voi jättää lapsiani, he tarvitsevat vielä äitiään. Tahdon elää!

Hän jatkaa lempeästi hymähtäen: “Olen tullut jo ennen sinua ja ylikäynyt elämäsi“.

Ihmeellinen ääni… selvästi kommunikoimme ajatuksilla, vaikka eihän kukaan ole voinut tulla pääni sisälle? Tässä kuoleman kielissä ollessani joku keskipiste toimii aivoissa, koska kuulen äänen stereona sisältä päin.

Hän jatkaa: “Ota vastaan mitä sinulle annan“. Tunnen hänen äänensä suloisena musiikkina, niin kuin suuri kielisoitin (harppu, kantele) ilmaisee meren elävyyttä. Kuulen suuren meren aallon kohinan, se lähestyy ja tunnen sen jaloista alkaen virtaavan lävitseni. Pallea kouristuu kipeästi, minun on jätettävä lapseni. Sydämen kohdalla aalto huuhtoo ahdistavan puristuksen ja pelon... päästäni ajatukset... antautuminen… ja merellis-musiikillinen orgasmi täyttää jokaisen soluni…

Havahdun arkitodellisuuteen Hänen jatkaessaan: “Nyt nousee kuume, myrkyt lähtevät luonnollisella tavalla. Minä menen, mutta tulen, kun minua tarvitset“. Ääni kuului kuin seinän läpi, tulevaisuudesta.

Olen taas yksin huoneessa ja pöytälampun valo valaisee normaalisti. Kaksi todellisuutta sisäkkäin? Hymyilen: on olemassa jotain suurempaa. Hän on rakkaus. Yhdyntä oli kuin atomiräjähdys. Hän rakastaa minua.

Samassa ensimmäiset vilun väreet vapisuttivat olemustani, kuume alkoi nousta – niinhän Hän sanoi - ja kasasin peittoja päälleni. Hänen ihmeellinen äänensä on ”paljojen vetten pauhina ja kanteleen soitto” (Ilmestyskirja). Olin oppinut isämeidän, laulanut harekrishnaa, tutustunut eri uskontoihin, mutta en ole minkään puolestapuhuja. Jumalainen orgasmi on huonosti sovitettavissa uskonnollisuuteen. Voi Luoja, ihmiset pitäisivät minua umpihulluna!

Sisäisen äänen kerettiläinen… Ansio- ja oppisidonnainen järki ei pysty rakkautta ymmärtämään. Rakkaudessa on elämän alkuperä ja minä olen tahtonut lähteä… matkalle, kulkisin läpi pimeän avaruuden, kohtaan tuntemattoman ja vaarallisen... mutta mikään ei estäisi minua!

Sairastin yli neljänkymmenen asteen kuumetaudin, oksensin ja ripuloin, vesikään ei pysynyt sisälläni. Pieni kiinalaismies, David, kutsui toisena päivänä lääkärin. Pidin kiinni ajatuksesta, ettei minua vaivaa mikään virus tai ruokamyrkytys, vaan ”olin jotenkin myrkyttynyt” ja sairastamiseni siis tarkoittaa paranemista. Kun muu ei auttanut, niin kerroin heille kokemuksestani, sanoin olevani täysin järjissäni ja lupasin ottaa kaiken vastuun. He puhuivat kuumehoureista ja aikoivat viedä minut sairaalaan, mikäli tilanne jatkuisi vielä kolmannen vuorokauden jälkeen. Kuume alkoi laskea kolmantena päivänä, oksentelukin loppui ja lusikallinen riisivelliä alkoi pysyä vatsassa.

Viidentenä päivänä matkustin kotiin heikossa kunnossa. En muista lentomatkasta juuri mitään. Kuume laski kokonaan seitsemäntenä päivänä, mutta suolisto-oireiden jatkuessa hakeuduin lääkärin vastaanotolle ja laboratoriokokeisiin. Taudinaiheuttajaa ei löytynyt.

Kilpirauhasen toiminta kontrolloitiin, sillä noin 20 vuotta olin saanut lääkitystä kilpirauhasen vajaatoimintaan, enkä nyt pariin viikkoon ollut lääkettä ottanut. Tulokset osoittivat kilpirauhasen toimivan normaalisti, en tarvitse lääkkeitä. Lääketieteellisesti ei ole voitu selittää kilpirauhasen toiminnan lakkaamista, eikä myöskään sen uudelleen alkanutta toimintaa. Kuitenkin ilman nykyaikaista lääkehoitoa olisin vajonnut tylsämielisyyteen ja kuollut ennen aikojani. Oireen mukainen lääkehoito ei kuitenkaan ole sama asia kuin parantuminen. Sairastaminen tarkoittaa paranemista.

Luonnonvoimien henkinen tausta?

UUSI LUOMUS (1990)

Olen lapsi synkän virran rannalla pimeässä, kolkon kylmässä maailmassa. Rakennan majaa yrittäen saada sitä asuttavaan kuntoon, sen perustusta kiertää punainen naru. Läheisiltä ihmisiltä saamani rakennustarpeet ovat puolilahoja päreitä ja pettyneenä joudun yhä uudestaan paikkamaan seinien heikkoja kohtia. Ympäristöstä keräämäni naulat ovat vääntyneitä ja ruosteisia. Ymmärrän tehtävän toivottomuuden ja lopulta koko hökötys sortuu lahoavaksi kasaksi. Läheisten ihmisten katseet ovat merkitseviä, he eivät pysty tilannetta muuttamaan. Yksin jäätyäni itken lohduttomasti.

Lähden päämäärättömälle vaellukselle, sakea sumu estää näkyvyyden ja päälläni on vain repaleiset vaatteet. Miksi kaikki on pimeää ja kuollutta? Elämällä ei ole mitään mieltä.

Tunnen elinvoimani pian loppuvan. Laahustan viimeisillä askeleillani pimeyden kätkössä häämöttävää rakennusta kohti. Rakennus on koulu ja oven läpi kuuluu ääniä. Tunnistan kansakoulun aikaisen opettajan äänen, siellä on meneillään historian kertaus.

Häpeän rääsyläisen olemustani, mutta hakkaan nyrkillä ovea: avatkaa ovi, tahdon ymmärtää!

Puhe jatkuu käsittämättöminä sanoina. Kukaan ei kuule minua. Musertavaa pettymystä tuntien vajoan polvilleni kynnyskivelle. Kuolen yksin, ulkopuolella. Elämällä ei ole tarkoitusta. Miksi? Kaikki on turhaa.

Samassa kohiseva ääni lähestyy pimeydestä ja näen kuinka tulimuuri etenee minua kohti joka puolelta. Pakenemisen tai puolustautumisen mahdollisuuksia ei ole. Liekit kohoavat ympärilläni metrien korkeuksiin. Ahdistus pakottaa yhä syvemmälle itseeni, siellä on jokin määrittelemätön, ydin, josta pidän kiinni. Siinä pysymällä tunnen kestäväni loppuun asti. Liekit laskeutuvat. Maa on mustaksi palanut. On hiljaisuus. Rauha.

Yläpuolellani kaartuu indigon värinen yötaivas/avaruus. Siellä avautuu säihkyvän sininen egyptiläinen silmä. Katse kääntyy minuun (luomi avautuu ylhäältä). Silmäterän keskeltä lähtee valkoinen säde edeten viivasuoraan avaruuden halki ja osuu otsaani. Säde on yhtä vahva koko matkan, perspektiivistä etäisyyttä ei ole. Silmän takana on utuisen sinivioletti ulottuvuus, jonka keskellä on hohtavan valkoinen tasasivuinen kolmio (kärki ylöspäin).

Ihmeellinen tunne, kiedon kädet ympärilleni ja huomaan olevani vaatetettu valkoista valoa hohtavaan pitkään vaatteeseen. Minä olen... Vapaa, Uusi luomus. Tätä ymmärrystä ei kukaan koskaan riistäisi minulta! Samassa havahdun yöllä vuoteessani istuen, kädet yhä ympärilläni... tunsin ihanan vaatteen vieläkin, mutta en enää nähnyt sitä. Ymmärrän, Totuus ei pala tulessa!

AURINGON NOUSUUN (1990)

Puoli vuotta myöhemmin matka jatkuu.

Olen yksin tuntemattoman vuoren juurella. Menneisyyteen ei ole paluuta, sitä mikä olin, ei enää ole olemassa. Valmiita polkuja tai tienviittoja ei ole. Yötaivas on indigon sininen.

Rauha. Lähtiessäni kulkemaan vuoren rinnettä ylöspäin, joudun katsomaan jokaisen askeleeni, sillä mitään suunnistamiseen tarvittavia merkkejä tai valmista polkua ei ole.

Yksinäinen kiipeäminen... matka ja yö tuntuvat loputtomilta. Pääsenkö koskaan perille? Mikä on perille? Matkan jatkuessa ylemmäksi ilma käy ohuemmaksi. Joko taivas vaalenee? Saavutan tasanteen ja lepopaikan. Puu tuntuu kätkevän minut varjoonsa.

Havahdun kun seison pimeässä. Takaapäin säteilee valo. Kääntyessäni näen kuin soikean peilipinnan, josta heijastuu valkoista valoa säteilevä ihmishahmo. Kasvonpiirteet kätkeytyvät kirkkauteen. Käsivarsi ojentuu sivulle kämmen avoimena. Kuulen äänen: “Tämä on rukous“.

Näen valkoiseen vaatteeseen puetun itseni rukoukseen polvistuneena, silmät suljettuina, kämmenet vastakkain rinnan korkeudella. Pään päällä alkaa kohisten palaa sinertävän valkoista valoa oleva elävä liekki. Minä olen kuin varjo, katson rukoilevaa. Tämä minun on… Ymmärrettävä. Miten voin??

Samassa astelen viheriöivällä ylätasangolla, jota utuiset sinivioletit vuoret etäällä reunustavat. Ilma on kuulakkaan kirkas ja raikas, aurinkoa ei näy. Mitään eläinten tai ihmisen jättämiä jälkiä ei näy. Minulla on arkkitehdin tehtävä ja kainalossani on suuri kokonaisuuden kirja, jossa on symboleja ja kuvia rakentamisen yksityiskohdista. Jotenkin sen sisältö on minulle tuttu. Valkoisen vaatteen helmukset hipovat pehmeää ruohikkoa suunnistaessani kohti talon rakentamiseen soveltuvaa kaunista kumparetta. Tämä on se paikka.

Miettiessäni miten rakennustyöt aloitetaan minua lähestyy pari aran oloista ihmistä. Heidän sanattomat katseensa ovat koskettavia. Tiedän niin hyvin mitä nuo ihmiset ovat matkallaan kokeneet, mutta miten voin auttaa heitä, kun minulla ei ole mitään annettavaa?

Sitten huomaan vieressäni erikokoisia valmiiksi veistettyjä hirsiä. Sivulleni viitaten annan heidän ottaa vapaasti mitä tarvitsevat: lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.

Luokseni tulee enemmän ihmisiä, he ottavat hirsiä, mutta samaan aikaan hirsipino kasvaa. Joku kääntyy pois hirsiä ottamatta. En tiedä mitä ihmiset hirsillä tekevät, tai minne he menevät, mutta he kaikki tuntuvat saavan juuri itselleen sopivan. Se tekee minut onnelliseksi.

Sitten huomaan työmiehet, jotka rakentavat rakennusta, sitä, jonka rakentamisen olin kokonaan unohtanut ihmisiä kohdatessani. Kuulin heidän napisevan, että annoin rakennustarpeita ”noille muille”. Muistin: lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.

Näettehän, hirsipino ei vähene, vaan aina löytyy juuri sopiva. Niin työt jatkuvat ja rakennus valmistui. Näen sen takaa päin. Ympärilläni olevat ihmiset sanovat sen kuuluvan minulle. Tunnen sekä nöyryyttä että kiitollisuutta; olen jotenkin voittanut itseni?

Kierrän rakennuksen etupuolelle. Se on kolmikerroksinen, ikkunat ovat suuria. Huomaan sisäänkäynnin kivijalan juuressa punaisen narun. Onko tämä se sama, jolla lahoavan majani perustus oli merkitty? Sisäänkäynti on yhtä suuri kuin koko lahoava majani oli. Kynnyskivellä on erityinen merkitys. Kuvat kulkivat mielessäni, kuin kaleidoskoopissa ne asettuivat paikoilleen. Menneisyyteni pimeässä maassa, palaminen, yksinäinen vaellukseni vuorelle, rakennustyö ihmisten parissa. Mutta miten voin olla samalla paikalla, kuinka se on mahdollista? Työ on tehty, hämmentyneenä katson tyhjiä käsiäni... Sydämessäni tunnen ennen kokemattoman musertavalla tavalla sekä suurta riemua että tuskaa. Ja sitten ymmärrän: rakennus on valmistunut, ei minun asunnokseni, vaan Häntä varten!

Samassa Hänen äänensä tuttu soinnahdus on sydämessäni: “Tahdotko, tule!“ Tahdon nähdä enemmän ja on kuin verho avautuisi ja astumme uuteen todellisuuteen. Syvästi liikuttuneena putoan polvilleni ruohikkoon: yksi ihminen voi vaikuttaa tuhansien elämään.

Kaikki palaset ovat asettuneet paikoilleen – ja minä luulin tehtävää vaikeaksi! Seisomaan nousten heilutan punaista narua korkealla ja kyyneleisin silmin nauran lapsen lailla vatsan pohjasta asti. Kaikella on nyt uusi merkitys!

Hänen lempeän äänensä hymähdys sydämessäni... ei mitään eroa, olemme yhtä… Suuri Mysteeri, mutta niin yksinkertainen!

Näen suuren ihmisjoukon, ja voi, täällä he ovat ennen minua!

Seison tuhansien ja tuhansien ihmisten takana. Ihmisillä on hohtavat kasvot ja valkoiset vaatteet, he istuvat hirsistä rakentamillaan penkeillä auringon nousua odottaen. Siniviolettien vuorten yllä aamuruskoiset pilvet hohtavat kaikissa väreissään. Sanoin ei voi kuvata tunnettani katsoessani tätä ihmisjoukkoa.

PÄÄMÄÄRÄ! ELÄMÄN TARKOITUS! KAIKKI ON YHTÄ!

Elävä Kultainen Aurinko nousee majesteettisena vuorten takaa. Miten ihmeellistä, se tapahtuu yllättävästi jotenkin… päinvastoin?!

ELÄINSUOJA, KAIVOSSA HERÄÄMINEN (1990)

Olin jonkinlaisen kivi- ja maaseinäisen ikkunattoman tilan sisällä. Aistin eläinten jäljiltä pehmeitä tuoksuja ja lämpöä, täällä oli hiljattain ollut ainakin lampaita ja lehmiä. Tuoksut tarkoittivat lauman turvaa, mutta nyt eläimet olivat jättäneet tilan. Yksin pimeässä oleminen ei kuitenkaan tuntunut pelottavalta, kun tunnustelin ryömimällä ympäristöäni.

Ulkopuolelta kuului vaimeita ihmisten ääniä. Täältä olisi päästävä ulos, mutta mitään keinoa ulospääsyyn ei ollut. Löysin maalattian keskeltä kohouman/kumpareen ja jotenkin tiesin, että siinä oli syvä ja kapea vedetön kaivo. Kansi oli tiukasti suljettu ja se oli niin ahdas, etten mahtuisi sitä tutkimaan. Ongelma tuntui ratkaisemattomalta, siihen liittyi joku mysteeri… Jäin odottamaan.

Havahduin ahtaan kaivon pohjalla sikiöasennossa (käärme kiepillä) kuultuani äänen yläpuoleltani kutsuvan minua nimeltä: ”Helena”. Kaivon kansi avautui ja sisään tulvi valkoinen elävä valo. Valo laskeutui alaspäin muuttaen kaivon kiviseinämät hohtavan kirkkaaksi kristalliksi. Nousin ylös päin tahtoen olla yhtä valon kanssa.

KOTKA (1991)

Havahduin yöllisen myrskyn jälkeen korkean vuoren kielekkeellä. Pesä oli tuhoutunut. Olin kotkaemo ja minulla oli vielä lentokyvytön poikanen. Pesä on nyt jätettävä. Kotkalla on yksi ainoa mahdollisuus oppia lentämään. On heittäydyttävä tyhjän päälle. Epäonnistuminen tarkoitti murskaantumista vuoren rotkoon. Pelko kouristi sydäntäni.

Hyppäsin kielekkeeltä siipeni levittäen ja kohta tunsin kannattavan tuulen/ilmavirtauksen. Kutsuin poikasta tekemään samoin. Kotkat kommunikoivat välittömillä ajatuksilla. Pian hän lensi rinnallani vahvistuvin siivenlyönnein. Kohosimme ylöspäin vuoristojen avaralla taivaalla. Ilma oli ohutta ja raikasta, näkymät olivat huikaisevia.

Ilmaan kätkeytyy hienojakoinen aine, joka on kannattava voima.

Antauduimme ilmavirtauksien kuljettamina vapaaseen liitoon. Sulissamme oli petrolinsininen hohde. Ymmärtäen katsoimme toisiamme syvälle silmiin: suurenmoinen vapauden tunne. Jonkin matkaa lennämme yhdessä, sitten tiemme eroavat. Eron lopullisuus puristaa sydäntä kipeästi ja kyyneleet nousevat silmiin. Hän jatkaa lentoaan kaukaisuudessa siintävien vuorenhuippujen yli. Emo kaartaan maahan.

UKKOSEN LAPSI (1992)

Lokakuisena kuutamoyönä lepäilin vuoteella unta odottaen. Tuuli tuntui voimistuvan ja kuulostelin ukkosen jyrinää. Ei kai lokakuussa? Sitten tunsin voimakkaan tuulen huoneessa ja nousin tarkastamaan, että kaikki ikkunat ja uuninpelti oli suljettu. Ukkosen jyrähtely voimistui ja seuraavaksi tunsin ympärilleni laskeutuvan sähköisen voiman. Voimakas ukkosen räjähdys suoraan päälläni tempaisi minut vuoteesta ja lennätti kaaressa huoneen halki. Huomasin maallisen majani nukkuvan mitään tietämättä vuoteella. Ilmalennon päätteeksi paiskauduin lattialle kasvoilleni. Pelkäsin kuollakseni, mutta ihmeekseni olin hengissä.

Ukkosen ääni puhui: ”Sinä olet minun lapseni ja minä huolehdin sinusta. Älä luota ihmisjärkeen. Älä turvaa ruhtinaisiin. Luota ja turvaa yksin minuun. Minun huolenpitoni näkyy.” Ääni oli yhtä aikaa valtavassa ukkosen jylinässä ympärilläni ja hentona tuulen huminana korvani sisällä. Tunsin värekarvojen liikkeen korvissa ja lattia tärisi äänen voimasta.

Havahduin vuoteessani tietämättä miten olin siihen palannut. Lasten oli täytynyt herätä ukkosen ääneen. Menin katsomaan, mutta lapset nukkuivat huoneissaan rauhallisesti. Menin istumaan takan edustan pienelle jakkaralle ja polttelin tupakan. Ukkosen lapsi? Mietin muinaisia kreikkalaisia jumalia ja Kalevalaista ylijumalaa. Luonnon ilmiö? Isä ilmoittaa itsensä? Kai isän on tunnistettava lapsensa, miten sen muuten voisi varmasti tietää?

Kesken ajatusten tunsin sähköisen voiman laskeutuvan ylleni. Voima taivutti pääni yläviistoon ja liikutti kieltäni yliluonnollisella nopeudella. Ääni muistutti konekiväärin tulitusta. Sitten tuli hiljaisuus. Kuulostelin olivatko lapset heränneet - eivät olleet. Kuu paistoi ulkona, eikä pilviä näkynyt. Palasin vuoteeseeni ja nukahdin unia näkemättä.

Aamulla ajattelin kuinka olin kasvanut ilman isän turvaa. Vanhempani olivat eronneet ollessani 4-vuotias. Isäni ei ollut pitänyt minuun myöhemmin yhteyttä, vain kerran olin tavannut hänet ollessani 16-vuotias. Hän oli minulle täysin vieras kuolemaansa asti.

PIMEÄ MAA ja ELÄMÄN LAPSI (1992)

Lepäsin vuoteellani unta odotellen. Ensin tunsin välilihassa värinän. Tunne voimistui kuin epätasapainoisen lingon liikkeeksi koko alemmassa lantiossa. Pyörivä liike kiihtyi ja tasapainottui ja samalla tunsin voimakkaiden käsien tarttuvan nilkkoihini. Sitten voima työnsi minut (nilkoista kiinni pitäen) kattojen läpi käsittämättömällä nopeudella yhä korkeammalle öiselle taivaalle. En katsonut kuka minua kuljetti, vaan pidin katseen suunnattuna ylöspäin. Vauhti hidastui ja lentorata kaarsi takaisin alaspäin taas suurella nopeudella. Maan jo lähestyessä kohtasin lintuparven, jolloin pieni lintu lennähti ojentamaani käteen.

Seuraavaksi seisoin pimeänkosteassa ympäristössä lintu oikeassa kädessäni jonkinlaisen kivimuurin/raunion vieressä. Pimeästä kivien kätköstä ilmestyi kammottava, pelottava hahmo, rujo ja mätänevän oloinen. Kasvoja, käsiä ja jalkoja oli vaikea erottaa. Minun oli vaikeaa katsoa sen kellertäviin silmiin. Hitaasti olento perääntyi takaisin kivien kätköön.

Sitten pimeydestä ilmaantui musta kissa. Se hieroi kylkeään jalkaani vasten ja nostin sen vasempaan kainalooni. Pieni lintu ei paennut oikean käden avoimelta kämmeneltä, vaan molemmat luontokappaleen katsoivat minua avoimesti. Kissa ei suunnitellut hyökkäämistä eikä lintu pakoa. Tasapainon tila tuntui jokaisessa solussani.

Muistin sitten ”työntövoiman” ja käännyin nähdäkseni hänet. Hän oli nuorehko naissoturi, väritykseltään helmenharmaa. Hänen määrätietoinen katseensa kohdistui suoraan silmiini. Hän riisui kypärän päästään, hänellä oli mustat hiukset ja klassiset kasvonpiirteet. Jaloissa oli sirot puolikorkeat avokkaat. Mietin mikä hänen ”työntövoimansa” oli, koska hänellä ei ollut siipiä. Maan vetovoima tai fyysinen rakennus eivät olleet esteitä.

Viimeiseksi eteeni ilmestyi valkoista valoa hohtava, alaston, noin 2 -vuotias lapsi. Hän oli täydellisen ihana! Hän seisoi tomerasti omilla jaloillaan ja katsoi minua vihertävälle säihkyvillä avoimilla silmillään. Kiharaiset hiukset olivat kuin kultaiset. Ihmeellinen valon ja elämän lapsi!

Sitten olin takaisin arkitodellisuudesa ja omassa vuoteessani. Olenko minä mätänevä ruumis, sotilas-nainen ja valon lapsi? Pikkulinnun ja villikissan tasapaino?

Aamulla herättyäni maalasin ”omakuvan”.

KÄÄRME (1992)

Olin pimeässä onkalossa syvällä maan sisällä. Näin äitini avojaloin tallovan pohjamutaa. Kauhuissani pyysin häntä tulemaan pois, koska tiesin suuren myrkyllisen käärmeen liikkuvan liejussa. Äiti sanoi tietävänsä mitä tekee ja jatkoi rivakammin tallomistaan. Kauhu kouristi sydäntäni, miten saisin hänet ymmärtämään? Käärme oli aivan lähellä.

Samassa tilaan laskeutui kuin revontulia; violettia, vihreää ja valkoista valoa. Rauhoituin hätäännykseltäni. Näin mudasta nousevan satoja pieniä valkoisia käärmeenpäitä. Niillä oli loistavan vihreät silmät. Ne olivat puhtaita ja kauniita olentoja, mutta samalla myös ”myrkkykäärmeen sikiöitä”.

Valo on kuivannut pohjan. Äiti on poissa. Tila on muuttunut, siihen ei enää liity vaaran tunnetta.

TAIVAAN SINISYYDESSÄ (1994)

Seisoin suuressa eteisaulassa, lattia ja seinät ovat lasimaisesti valoa läpäisevää ainetta. Ylös katsoessani näin korkeuksissa monta (seitsemän?) toistensa yläpuolella kaartuvaa holvikattoa, joiden läpi siivilöityi ihastuttavalla tavalla taivaan sinisyys.

Aulan takaseinustalla kiertyivät leveät portaat yläkertaan. Saapuessani toiseen kerrokseen ja näin muutaman (kasvottoman) ihmisen kulkevan käytävässä. He liikkuivat äänettömästi. Saavuimme suureen saliin, jonne juuri kokoontui lisää väkeä. Heillä kaikilla oli pitkät vaaleat vaatteet, joissa ei ollut saumoja. En erottanut heidän kasvojaan, eivätkä he kiinnittäneet minuun mitään huomiota.

Puhujakorokkeeella salin etuosassa oli kookas nainen valkoisessa vaatteessa. Nämä toiset olivat kokoontuneet kuuntelemaan häntä. Lähemmäksi mennessäni ajattelin hänen olevan iättömällä tavalla kaunis. Hiuksista kierretty palmikko kehysti kasvoja. Jotenkin hän oli minulle tuttu, mutta en millään muistanut hänen nimeään.

Hän viittasi kädellään sivulleen, johon muodostui ohut kalvomainen elävä pinta (hologrammi?), noin 1,5 kertaa 1,5 metriä. Näin täydellisen elävänä (kolmiulotteisena) miehen, naisen ja lapsen. Onnellisuus ja rauha välittyi heidän kasvoistaan.

”Näitkö sinä tämän”, korokkeella oleva nainen kysyi minulta lempeällä äänellään. Myötätunnon kyyneleet kimalsivat hänen katseessaan. Ymmärsin hänen tietävän minusta kaiken. Hänen äänensä sointi kosketti minua sydänjuuriani myöten. Miten ikimaailmassa voisin olla niin kuin hän?

Tilaisuuden päätyttyä lähdin takaisin alakertaan portaita pitkin. Aulaan tullessani huomaan sen keskellä suuren pöydän täynnä erikoisen muotoisia läpikuultavia ”maljoja”. Ne olivat ennen näkemättömän kauniita abstrakteja muotoja. Pöydän kulmassa oli harmaat villalapaset, joihin oli kirjailtu tuttu kuvio; valkoinen lumikide.