Profeetalta kysyttiin hänen synnyinmaasta. Kukaan ei osannut odottaa sellaista tarinaa, jonka hän vastauksessaan antoi.

 

Huoraavan suomineidon tulevaisuus

 

Mies meni baariin ja kysyi siellä jänikseltä: ”Tunnetko rusakkorukka Suomi-neitoa, ihanaa ja sädehtivää impeä, jolla on onnettomuuden seurauksena vain yksi jalka ja käsi?

Jänis lauloi virren kotimaasta, kumarsi sitten isänmaalle, ja lopulta alkoi puhua äitimaasta. Se, mitä jäniksen kanssa puhuttiin tuona päivänä, kun aurinko oli kaikkein kauimpana maasta, meni jotenkin tällä tavalla.

Jänis vastasi: ”En kyllä tunne tuollaista neitoa, liekö puhutaan lainkaan samasta naisesta, mutta minä tunnen Suomi-akan, ryvettyneen huoran, jolla on laastarit polvissa ja hame kuuroissa korvissaan. Molemmat silmät sillä katsoo kieroon, eikä se ole muusta kiinnostunut kuin etelässä sijaitsevasta perseestään.

Liian on persoonallinen sen akan kieli, kuin lapinmurre muinainen, jäänne saamelaisten viisauden. Vaikka sanasta syntynyt on likkapieni, ei sen silmät enää tunnista edes kalevalaista, kalavaleista tavua – nimeä, jonka eteen tai taakse ei näe tai kuule kukkaan. Muinoin tuo impi syleili minua kaksin käsin, ja rakkauden tunsin minä aina jaloissa asti, vaan on nykyään hakattuna toinen käsi irti, tais tietää vasen, mitä oikea teki. Mut varropa hetki, ota vaikka orjanmerkki tai ikkuna, ja aseta se suurella viisaudella jokaiseen sanaan – syntyy siinä kieli metka, pitkä kuin poronkusema.

Kysyin minä jänikseltä: ”Miksi akka puhuu, muttei enää edes itse ymmärrä omia sanojaan?” Jänes tuo vain vastasi, ettei ollut akan yöjuna pysynyt raiteillaan. Liekö Rovaniemen markkinat houkutellut siveellistä jakamaan ja tinkimään viisaudestaan. Sitten jänis jatkoi.

On tämä eka akka korea ulospäin, mutta karmea on sen sielun sisäinen katku. Omilla kielenkärjillään se on ladannut viininsä äyrejä myöten täyteen, ja niillä se tähtää houkkia ja tietämättömiä. Kun jousen kerran jännittää, on se helpompi ampua, kuin purkaa nätisti. Liekö siksi käy kylmäksi kelit, kun Laphiin menhään. Taivaan kuningatar on valkoinen kuin lumienkeli, mutta harjaantumattoman matkamiehen se puhaltaa ikiroutaan.

Vaikka tämä Inarin hampaaton huora on ruma kuin rupikonnan märkivä rupi, ei ilman sitä tulisi kukkaan ihminen toimeen, edes itsekseen. Yhtä välttämätön ja väistämätön hän on meistä jokaiselle, kuin on Saana Kilpisjärvelle. Laske, lue tai sano jotain, ja olet hänen omansa. Jos edes hissukseen salaa ajattelet jotain, on pohjosen pääakka alistanut sinut haisevaan jalkoväliinsä.

Kun jänis oli avannut sanallisen arkkunsa, ei sen ilmekään värähtänyt. Minä kuuntelin korvat ja posket punottaen, kun tuo nätti pupujussi nosti pöydälle seuraavan kissan.

Oi tämä toinen akka pohjolan, ihan Pohjois-Pohjanmaan, liekö oululainen vai oulaisista päin. Se akka koki myrskyisessä elämässään monet kosket ja suvannot, ja mitä suuremmat ja rivommat olivat sen emämunaukset, niin sen kultasemmat muistot se huora niistä itselleen väänti. Talvisodassakin seisottiin voittajien rivissä, sotasankareita muistellen, vaikka puolta vaihettiin kusettamalla kusettajia. Eikä ennen sitäkään kumarrettu isännille, venakoille tai ruottille – aina on oltu suomalaisia, vaikka kukkaan ei tiiä tai muista mitä se ees tarkottaa. On huoran pakko kuolettaa muistot, on ne liian rajuja kohdattaviksi, tai edes lastensaduiksi – ei niistä puhuta selvin päin seurahuoneilla.

Varmuutta pitää olla katsojan silmissä, jos meinaa tämän neidon otsasta sisään kurkata. Muistelepas hetki, mitä oli ennen itsenäisyyttä? Syntyikö tämä akka sopimuksesta ja maasta, vai oliko se jo olemassa ennen maata, mielissä samanmielisten? Syntyikö se lipun väreistä tai muodoista? Ei varmasti, persettään se pyyhki lipullamme, ei ollut sininen sen alkuperäinen raidan väri. No syntyikö se neitokainen muuttoliikkeistä tai naapurirakkaudesta? Siitä, ettei vihattu omaa ihan yhtä paljon kuin vierasta. Ei pelätty omaa ukkoa ihan yhtä paljon, kuin eriväristä. Ajattelepas vielä vaaksan verran taapäin. Muistele menneitä vaikka aina sotkan munnaan asti. Riko se muna ja katso sisään. Ei siellä puhuttu suomea, vaan jotain mitä tämä akka luulee vain harakanvarpaiksi ja alkuasukkaiden höpinöiksi. Tätä akkaa pitäisi survaista tikulla silmään, ja jos sekään ei riitä, niin vaikka astalolla otta halaki.

Hetken jänis näytti jo lähtevän käpälämäkeen, mutta osasin sanoa sille ”syö”. Tämän se onneksi ymmärsi ja kaivoi kai voin taskustaan ja sanoin: ”Kai voin jatkaa.” Ei jutun laatu ainakaan paremmaksi mennyt tästä eespäin.

Kolmas suomen akka se vasta törkyinen onkin. Itäisissä osissa maata se laiskaluuska asustaa, siellä immen karvaista kainaloa saastuttaa, ja lanteita hytkyttää. Suomalainen luovuus on sen humaltanut, ei se piittaa lain laista, vaan laistaa sen. Kuvittelee se voivansa lentää kuten joutsen, mutta käki se vain on, joka munii vieraitten pesiin. Jos se sattumalta sattuu itse jotain keksimään, niin jo on kiire antaa se pois tai myydä pilkkahintaan. Nolostuneen akan naama on mustan paskainen, ihan kuin olisi nokia, täysin rinnoin juostu seinään, mitä mokia. Juuret ne on nokkosellakin.

Kolmannen akan mukaan värejä on yli kolme ja kello näyttää jo 36 pilkku 9. Tällä akalla on taskussaan negatiivinen massa, ja sen kivi lentää yli valonnopeutta. Päivee se huuteloo yötuimaan ja maetoo lypsää miesten nänninnipukoista. Tämän akan kanala on täynnä munivia kettuja, joitten munia kukot käy ryöväämässä. Tämän akan vaalipiirissä ollaan aina tyytyväisiä nykyiseen hallitukseen, ja samassa vaikutuspiirissä kunta maksaa asukkailleen veroja. On tämä akka luova - sen pensseli on maalannut taivaan ja metsän. Itse se on nimennyt eläimet ja kasvit. Ei kukaan ole hänen veroinen luoja.

Kun kolmas akka kurkkuaan köhii, syntyy sen verisistä limakokkareista kuopiolaiset. Niistämällä aivoräät käytettyyn nenäliinaan, se saa esiin joensuulaiset. Mahansa tuskallisista väänteistä se luo seuraavaksi mikkeliläiset, ja kun oikein kunnolla räväkästi pieraisee, syntyy jälkituhnujen mukana savonlinnalaiset.

Miettiessäni jäniksen tarinaa, en malttanut olla kysymättä sen rivosta kielenkäytöstä. Siihen pupunen tuumasi silmät napittaen, ettei rajoja koskaan rikota niin hyvin kuin totuuden miekkaa käyttämällä. Tabusätkät tulee aina sytyttää liekinheittimellä ja napalmilla. Jäniksen kasvojen piirteistä pystyi lukemaan, etteivät hänen kertomuksensa ronskeimmat totuudet olleet tulleet vielä ilmi.

No entä sitten etelän muija, se rotkohan se vasta järjen jättiläinen onkin. Rakennetaan kaikki kaupungit samaan paikkaan, niin ei tarvitse ajatella ketään pariakymmentä kilometriä kauempana olevaa. Tämä on minun maani, minun kaupunkini, minun kaupunginosani, minun katuni, minun taloni, minun lautani ja tiileni, minun alkuaineeni, minun atomini, minun elektronini ja minun protonini, minun kvanttini ja niin edelleen.

Tämän horon moraali on yhtä tarkkaa jälkeä kuin juosten kusemalla lumihankeen kirjoitetut heprean aakkoset. Kun tällä lehmällä on oma itsensä ojassa, sen tarkoitus pyhittää keinot. Etelän muijan säännöt ovat lain irvikuva: saa se tappaa Kirkkonummilla, saa se huorata Espoossa, saa se valehdella Vantaalla, ja saa se antaa väärän todistuksen lähimmäisestä Helsingissä – niin on vääristyneet sen vaa’an punnukset. Ei se tarjoile universaalia etiikkaa, vaan etikkaa se juottaa lapsilleen. Pian ei ole sen äpäröillä enää hampaita, mitä kiristellä.

Jänis jatkoi ilman taukoa.

Toista se on lännessä, ihan turussa asti – aina sieltä mihinä meet. Saariston akka on tunnesyöppö – siksi sen varsi on ruma ja läski, varsinainen draamaqueen. Jos et tunne tunteita huutamalla ja itkemällä, niin et ole mitään. Positiivisuudesta on tämä akka pilvessä – jos asiat ovat huonosti, se on mahtavaa. Jos saa potkut perseelle tai tahallaan vahingoittaa ystäviään, se on ihanaa. Kaikella on tarkoitus, ja se on ongelmilta silmien sulkeminen. Jos joku katsoo ämmää pahalla silmällä, tietää se olevansa tärkeä. Tunteittensa orjatar on tämä poritar – se vaanii ihailua ja palvontaa. Katsokaa minua, täällä olen. Kuuntele minua, tässä olen. Kosketa minua, siitä elän. Ei tätä akkaa paratiisissa nähdä, on sen rakkautta olemassa vain tunnetasolla. Omaa harhaluulojen rikastuttamaa temperamenttiaan se piikittää päiväannosemootioillaan.

Saariston akalla on myös piilokaksonen, niin ruma reppana, ettei siitä kukkaan viitsi edes mainita. Tämä piilopiru viihtyy varjoissa, jossa sitä ei nähdä. Tunteet se on kuolettanut elämänsä alussa, jottei sitä heikoksi ja avuttomaksi huomata. Jatkuvaa tragediaa ja joskus farssia on varjoakan elämä – mistään se ei enää saa riittäviä kiksejä, aina tarvitaan lisää draamaa tai aineita, eikä sekään koskaan riitä. Varjoakan kuukautiset kestävät 28 päivää, ja vain seitsemän sekunnin ajan sillä ei veri vuoda. Mutta helvetin kipeä on sen jalka silloinkin. Sen keskushermosto toimii yhtä hyvin suunnitellusti kuin VR:n talviliikenneaikataulut.

Laskin jänikselle ääneen, että on viis akkaa maissa, mutta miten on kuudennen pirttihirmun laita? Jänes vastasi näin.

Maarianhaminan laiturista sen satamahuoran löytää. Seksiä, pornoa, fetissejä ja riettauksia ovat sen ajatukset ja teot. Enemmän se jakaa tavaraa kuin kuuluisat Ahvenanmaan alvittomat postipalvelut. Kuolevaisen luontonsa armoille on jäänyt ahvenanmaan portto, kiire on lisääntymään, vaikka edes veljensä ja isänsä kanssa. Transvestiittisen Suomi-neidon hylätty esinahka on tämä tekopyhien porttojen raitti. Ja raitin kaupungintalo on sen vittu, kusinen suolenpätkä, jonka tuheronrinkuloina ovat itseään ja poikasiaan purevat kyykäärmeet.

Sitten jänöjussin suu lakkasi. Minä tuijotin jänistä ja hän minua. En meinannut saada sanaa suustani, niin rivoa ja rajua, mutta samaan aikaan niin totuudellista oli ollut jänön sanallinen käpälöinti. Nyt oli suu ristissä.

Kysyin tuolta ihmeelliseltä elikolta, että jos nyt on koossa kuusi ämmää ympäri ämpäri, niin missä on seitsemäs akka – se, joka tosissaan valtaa käyttää. Eihän nämä ole kuin sen piikoja, mutta missä on käsi- ja jalkapuoli emäntä? Jos sinä näytät minulle hovin ja prinsessat, niin älä enää piilottele kuningatarta.

Jänis ei lausunut enää sanaakaan, vaan loikki baarista ulos.

Seuraavaksi baarin astui sisään maailman kaunein nainen. Hänen silmistään loisti lisääntymisvietti, ja sankareiksi hamuavat olivat polvillaan hänen edessään – niin suuri on elämänvoima. Kun nainen istui penkille, hänen olemuksensa muuttui. Nyt hän vaikutti kotipiialta ja arjenaskareista nauttivalta ahkeralta aikuiselta. Tämä veti puoleensa toista osaa kukkolaumasta. Tilattuaan juoman nainen kuitenkin muuttui jälleen. Nyt hän vaikutti jopa hieman pelottavalta noidalta, joka tuntui tuntevan läpikotaisin itsensä ja omat kuvionsa. Kolmannen porukan mielenkiinto heräsi tätä salaperäistä mystikkoa kohtaan.

Vaan eipä arvannut kukkaan, mitä seuraavaksi tapahtui. Yhtäkkiä naisen kasvot katosivat ja se muuttui vanhasta taas nuorenkaltaiseksi. Nyt se ei ollut enää impi, vaan huora yhtä aikaa. Naisen viisaus kasvoi koskettamaan koko taivasta, maata, merta ja helvettiä. Kuka tahansa olisi voinut sen seurassa virkistyä ja avata silmänsä, muttei sen läsnäolo enää kiinnostanut ketään. Ihmiset vain käänsivät päätään ja sanoivat: ”Hyi helvetti, mikä lutka. Tuossako on Suomen maan toivo?

Ei tuollaisen nartun seurassa pidetä näyttäviä pitoja. Ei tuollaisen jätesäkin kanssa solmita tuotteliaita kauppasopimuksia. Ei tuollaisen kasvottoman eukon kanssa lisäännytä tai suojella omaa pesää ja reviiriä. Hanki työpaikka saatanan ämmä, piilolesbo olet kuitenkin.

Mutta ei tuo eukko näyttänyt olevan vailla mitään näistä muille niin tärkeistä asioista. Hän vain istui puoliryhdikkäästi baaritiskillä ja joi virkistävää kivennäisvettä. Sitten hän kääntyi katsomaan minua ja sanoi: ”Ei kukkaan eukko ole toista pahempi tai parempi. Sinä etsit minusta sen, minkä jätät piiloon itsessäsi. Älä minua soimaa. Älä minua paranna. Älä minua opeta. Siinä on Suomen tulevaisuus.

Sitten nainen muuttui kirkkaaksi kuin enkelin aura. Itsevarmasti hymyillen hän kertoi minulle: ”Valo nousee pohjolasta. Mutta vasta silloin, kun ei tuomita pohjolan lasta. Joka toista lutkaksi virkkoo, ei saa auki edes omia korviaan. Joka totuuden rakastajaa ei auta, ei saa auki omia silmiään. Joka oikealla tiellä olevaa vastaan hyökkää, hänet saa omakseen nämä kuusi huoraa – ja seitsemättä hän palvelee, nyt ja ikuisesti. Ei ole toivoa toivottomilla, eikä uskoa uskottomilla. Ei ole rakkautta itsekkäillä, oman tahtonsa toteuttajilla. Heidän kauniit enkelinsä ovat valepukuisia demoneja. Heidän tekonsa heidät paljastavat. Ilonsa saa taivaallinen taivaan asioista ja maallinen maallisista asioista – tämä laki on pysyvä. Profeetat eivät seuraa uutisia, muotia ja urheilua. Ilonsa he saavat Jumalan tahdosta, luomistyöstä ja sen tutkimisesta ja ymmärtämisestä.

En ymmärtänyt heti kaikkea, mitä tämä salaperäinen ja samalla niin väärinymmärretty nainen kertoi minulle. Kysyin häneltä: ”Pitäisikö minun mennä naimisiin ja lisääntyä sinun kanssasi, vai vaipua syvään seksuaaliseen hegemoniaan sinun kanssasi, vai vain yksinkertaisesti tappaa sinut?

Nainen käänsi nyt hetkeksi koko olemuksensa minua päin. Tunsin kuinka hän tuijotti minua myös piilossa olevalla silmällään. Jokin voima vastasi minulle suoraan sydämeni sisältä käsin: ”Tämän kaiken sinä tulet minulle tekemään, mutta et tässä järjestyksessä.

Baarimikko, joka oli luonnollisesti aasi, keskeytti mesmerointini ja sanoi jäniksen lähteneen viemään porkkanoita poikueelleen. Neljän vaimonsa kanssa sillä oli kuulemma tusinan verran poikasia. Baarimikko osasi onneksi kertoa myös, että jos haluan tavata jäniksen uudelleen, minä tahansa päivänä, niin tuo pörröinen olento tulee aina olemaan tässä baarissa samaan aikaan. Tämän vuoksi, tästä eteenpäin tulisi riittämään pelkästään, kunhan minä vain itse haluaisin tulla takaisin.

Sanoin baarimikolle: ”Nyt sinä laitoit minulle liian vaikean rastin. Anna yksi kaikkein väkevintä, mitä teillä on.

Baarimikko antoi minun eteeni maljan elämää.

FacebookTwitterGoogle BookmarksLinkedinPinterest

Sivustolla on käytössä muutama eväste (vain kävijämäärien analysointiin ja käyttökokemuksen parantamiseen, ei myyntiin tai markkinointiin liittyen).