Kuka uskaltaa kysyä ääneen?

Rakkauden ritari on puhunut noviisien kanssa kysymysten esittämisestä ja siihen liittyvästä häveliäisyydestä. Ritari on oppinut haastamaan noviiseja seuraavalla tavalla: Hiljene ajattelemaan sellaista tilannetta, jossa olet luennolla, koulussa tai kokouksessa, ja joku auktoriteetin asemassa oleva ihminen käy läpi päivän teemaa. Yhtäkkiä huomaat, ettei sinulla ole mitään käsitystä siitä, mistä puhutaan. Mitä teet? Nostatko käden ylös ja sanot kuuluvalla äänellä: Anteeksi, en ymmärrä tätä asiaa, voisiko sen selittää uudestaan?

Voisitko ajatella toimivasi näin? Valitettavan moni ei.

Mistä tässä oikein on kyse?

Rohkeudesta. Oman rajallisuuden ja tietämättömyyden tunnustamisesta. Auktoriteetille alistumisesta. Niin, noviiseja pitää aina välillä muistuttaa, että joku tietää paremmin kuin sinä, eikä sen tunnustaminen ole häpeällistä. Pitäisihän minun -tyyppiset itsesyytökset eivät auta tässä tilanteessa. Vika ei nimittäin ole noviisissa, vaan tässä koko systeemissä. Ei kysymisen pitäisi olla ongelma. Ei ketään tulisi tuomita siitä, että hän uskaltaa tunnustaa oman puutteellisuutensa ääneen, jopa ryhmän edessä. Kysymyksistä pitäisi jopa palkita. Jos yleiseen oppivelvollisuuteen sovellettaisiin henkistä oppia, tulisi kysymysten määrän olla suoraan verrannollinen saatavaan arvosanaan, niin tärkeitä ne ovat.

Rakkauden ritari on oppinut henkisen tien olevan kysymysten ääneen ihmettelyä. Jos kysyjä hiljenee, tiekin pysähtyy, ja vastaavasti kun kaikkea vain sopivasti ihmetellään ja kysymyksiä heitellään, matkakin taittuu. Se ei ole meidän sisäinen lapsemme, joka ei uskalla kysellä ja ääneen ihmetellä asioita, vaan se on se sisäinen normitietoinen aikuinen, joka mielensä kaltereiden takaa ihmettelee rajallista todellisuuttaan.

• Edellinen
• Seuraava