Kaksi lasta ja koiraa
- Tietoja
- Kategoria: Satuja Lastenkaltaisille Satuja Lastenkaltaisille
- Julkaistu: 16.04.2018 16.04.2018
Sitten oli tullut immelle aika synnyttää. Kukaan ei sitä osannut odottaa, milloin se tapahtuisi tai miten. Ainoa, jolla oli jokin haju tulevista tapahtumista, oli talon koira – tai oikeastaan kaksi koiraa.
Kun ensimmäinen lapsi pukattiin tähän maailmaan, synnytys meni hyvin ja ihmiset iloitsivat uudesta elämästä. Lapsi kapaloitiin ja aseteltiin nättiin petiin makoilemaan. Perhettä oli siunattu koko elämän ajan hyvällä toimeentulolla ja suurella omaisuudella.
Synnytyshuoneessa oli paikalla myös toinen talon koirista. Juuri tämä koira oli saanut kasvaa aivan, kuten se oli itse halunnut, ilman turhia rajoittavia sääntöjä. Heti kun koiralle tuli mahdollisuus, se kusi lapsen päälle kehtoon ja hyökäten puri siltä oikean käden irti. Kukaan ei ehtinyt tehdä mitään, niin arvaamaton ja traaginen oli tämä yllätyshyökkäys. Lapsen tuoma valo ja elämä hiipuivat pois kuin päivän viimeinen valonsäde. Talon isäntä lopetti koiran.
Hirvittävä tragedia jätti jälkensä tähän nuoreen perheeseen. Talon herrasväki ei millään voinut antaa itselleen anteeksi sitä, että he olivat hetkeksi nukahtaneet levolle ja näin ollen koira oli päässyt raatelemaan suojaamattoman lapsukaisen. Traumoista ja jatkuvasta masennuksesta kärsinyt parivaljakko ajautui pois talostaan ja pian he menettivät koko omaisuutensa. Tunnelma johti ojasta allikkoon, kun omaisuuden lisäksi myös perheen ystävät ja sukulaiset käänsivät nuorelle parille selkänsä. Kaikki jättivät heidät oman onnensa nojaan.
Muutaman kuunkierron jälkeen nuoripari kohtasi uskomattoman yllätyksen. He olivat ajautuneet kiertolaisiksi ja pukeutuneet vain rääsyihin, kun yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, lapsensa menettänyt äiti tunsi vatsansa pohjassa uusia liikkeitä. Yllätys oli luonnollisesti kova. Seuraavan yön unessa parille kerrottiin, miksi heille väistämättä oli pitänyt käydä niin kuin oli käynyt, ja että nyt oli tullut valinnan hetki. Valinta oli loppujen lopuksi helppo, ja se tehtiin yksissä tuumin. Perheen koira seurasi vierestä.
Puolen vuoden päästä oltiin jälleen samassa tilanteessa kuin aivan aluksi. Toista lasta rauhassa hengiteltiin ulos maailmaan. Enää ei ympärillä ollut valtavaa kartanoa ja farmariautoa, vaan majapaikkaa oli haettu hieman sieltä täältä. Pariskunta ei kuulunut mihinkään ismiin tai aatteellisiin yhdistyksiin, eivätkä he olleet tunnustaneet tiedettä Jumalan asemaan, ja näin he olivat jääneet täysin yksin – ilman sukua, ystäviä tai edes työtovereita. Jostain rannanpusikosta, he olivat majakolonsa löytäneet ja sinne nyt toista lasta pukattiin tulemaan – kaikkien pieneliöiden keskelle. Jälleen synnytys meni hyvin, ja selvästi kaikkensa antanut äiti ja isä iloiten laskivat toisen lapsen kaarnasta vuoltuun kehtoonsa. Sitten isä ja äiti nukahtivat.
Koira oli ollut surullinen koko puolenvuoden ajanjakson. Hän menetti rakkaan veljensä, kun isäntä oli suuttunut sille ja lopettanut sen entisen kodin takapihalla, vajan takana. Koira oli koko tämän ajan kaivannut veljeään, mutta samalla hän oli kulkenut isännän ja emännän mukana pitkin maita ja mantuja. Vastaan oli tullut paljon ihmisiä erilaisten huolten ja syntitaakkojen kanssa. Koira oli oppinut näkemään ihmisten silmistä heidän perimmäisen kärsimyksen syyn, muttei se piskiraukka ollut osannut auttaa ketään. Vaikka kärsiminen on raskasta, on myös kärsimyksen todistaminen raskasta.
Kun koira huomasi isäntäväen nukahtaneen, se pohti miten tämä lyhyt vuosi oli tuntunut monta kertaa pidemmältä ajalta – aivan kuin jokainen päivä olisi ollut viikon mittainen. Koira oli ymmärtänyt matkansa aikana, että ainoa seikka, joka sen kiinnitti menneisyyteensä, oli muisto kuolleesta veljestä. Miksi tuon muiston piti juuri nyt nousta pintaan, kun valvojatkin olivat nukahtaneet – kaikki riippui nyt koirasta.
Koira hiipi sipsuttaen kaarnasta vuollun kehdon kylkeen ja nousi katsomaan siellä inuavaa lasta. Kun koira näki lapsen kasvot, ne häikäisivät hänen silmänsä niin, ettei edes silmien sulkeminen auttanut mitään. Tuntui kuin koko sielu olisi kylpenyt puhdistavassa tulessa, ollen yhtä tulen kanssa. Samassa koira ymmärsi koko menneisyytensä palaneen pois. Koira kääntyi hiljaisen varovasti, ja asettautui kehdon vieraan makaamaan. Ensimmäistä kertaa elämässään se tiesi nyt tasan tarkkaan oman paikkansa, eikä se enää koskaan tulisi siitä muuttumaan. Siitä eteenpäin koira vartioi tätä lasta, eikä koskaan antanut tapahtua sille mitään pahaa.
