Yhteinen vihollinen
- Tietoja
- Kategoria: Satuja Lastenkaltaisille Satuja Lastenkaltaisille
- Julkaistu: 19.09.2016 19.09.2016
Pienessä metsäpalstassa kaksi hiirtä jutteli keskenään. Toinen sanoi toiselle: tiedätkö sen mustan hiiren tuosta parin kiven päästä, se on minusta niin omahyväinen ja töykeä, ettei se kuulu meidän hiiriperheeseen.
Kohta kyseinen musta hiiri juoksi kuin kuolemankynsissä hiirten luokse ja sanoi: metsäkissa tulee, ja se aikoo syödä meidät kaikki. Kaksi hiirtä perui aiemman keskustelun ja yhdessä he hyväksyivät myös mustan hiiren perheeseensä. Metsäkissaa tosin ei porukkaan hyväksytty.
Kun metsäkissa viimein pääsi hiirten luokse, hän ei aikonutkaan syödä ketään, vaan pyysi turvapaikkaa. Metsäkissa sanoi: villikoira ajaa minua takaa, eikä minulla ole paikkaa minne mennä piiloon. Hiiret ottivat metsäkissan kannonkoloon kanssaan ja totesivat porukalla myös kissan kuuluvan nyt perheeseen.
Villikoiran läähätyksen keskeltä eivät kissa ja hiiret erottaneet muuta, kuin että maakotka oli noussut ilmaan, ja etsi nyt riistaa poikastensa ruoaksi. Villikoira oli sen verran pienikokoinen, että henkensä edestä hän nyt rukoili turvapaikkaa kannonkolosta. Ja se paikka hänelle myönnettiin – näin hiiret, metsäkissa ja villikoira olivat kaikki yhtä ja samaa perhettä.
Samassa maakotka laskeutui kannon päälle ja hädissään ulisi: ihminen on tulossa aseen kanssa. Myös maakotka oli turvapaikkaa vailla ja vannoi uskollisuutta yhteisölle. Kun kannonkolossa tarpeeksi tiivistettiin, myös maakotka mahtui maan sisään suojaan, ja näin sekin pääsi osaksi suurta perhettä.
Ei mennyt aikaakaan, kun jo hirviuros, kaksi kyykäärmettä, ilves ja karhu olivat myös kannonkolon oven suulla ja pyysivät saada turvapaikkaa lähenevää vaaraa vastaan. Kuulemma monta hyvää eläintä oli jo menetetty, ja nyt oli omakin hengenlähtö hiuskarvan varassa.
Pian maan alle oli pakkautunut kymmenien eläinlajien edustajia, jotka aiemmin olivat olleet toistensa pahimpia painajaisia ja taistelukumppaneita. Tämä kaikki tapahtui siksi, että ihminen oli olemassa, ja hän oli kaikkien eläinten yhteinen uhka ja vihollinen.
Yksikään eläimistä ei koskaan ajatellut sitä, että iso osa heistä olisi jo yksinkin voittanut ihmisen, ja ainakin edes pienellä eläimien yhteistyöllä ihmisellä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta asettua eläimiä vastaan.
Ihmisellä ja eläimillä oli eri uskomukset – heidän tiedostumaton mielensä oli jo valmiiksi käynyt taistelun ja siksi tilanne oli se, mikä se oli. Ihminen oli metsän kiistaton hallitsija ja eläimenkaltaiset olivat häntä porukalla piilossa kannonkolossa.
