Perimmäistä totuutta ei voi koskaan kuvata sanoin, käsittein tai määritelmin. Ehkä kysyt, miksi sitten tämä kirja on kirjoitettu. Se on hyvä ja aiheellinen kysymys. Totuuden ulottuvuudet kuvaavat ensisijaisesti erilaisia näkökulmia, kuin rajoituksia, joiden läpi ihminen perimmäistä totuutta katselee. Eri totuuden ulottuvuudet ovat kyllä totta, aina jollain tavalla, jossakin kontekstissa, tai ainakin jollekin ihmiselle. Totuuden ulottuvuuksia ei tule kuitenkaan koskaan sekoittaa perimmäiseen totuuteen, jotta ei rajoittaisi itseään (ja muita ihmisiä) ymmärtämästä totuutta kokonaisvaltaisesti.

Varoituksista huolimatta tässä kirjassa kuitenkin päädytään antamaan määritelmä myös perimmäiselle totuudelle, mutta kuten sanottu, määritelmää ei voi koskaan kuvata suoraan, ja siksi totuuden ulottuvuuksissa perimmäistä totuutta lähestytään negaatioiden kautta. Negaatioiden kautta pyritään oppimaan ja ymmärtämään, miten asiat ovat tavallaan totta, jotta ymmärtäisimme myös sen, miten nämä tavallaan totta olevat asiat eivät kuitenkaan ole perimmäinen totuus.

Joku totuuden dimensio yksinään voi aiheuttaa ihmiselle mielisairauden, jos ihmisen totuuskäsitys lukittautuu siihen ja sulkee joko-tai-ajattelua käyttäen muut totuuden dimensiot sen ulkopuolelle. Vastaavasti, mitä useamman totuuden dimension ihminen sisäistää, sitä puhtaammalla ja varmemmalla pohjalla hänen mielenterveytensä lepää – nojaahan se itse totuuteen. Ehkä totuuskäsityksen laajentuminen peilaa koko henkistä evoluutiota ja totuuden tietä: aluksi ihminen saattaa vaikuttaa seinähullulta, mutta prosessin edetessä ihmisen psyyke tuleekin terveemmäksi kuin koskaan.

Totuuden tunteminen ei ole ihmiselle pelkkä uskon asia, vaan se vaatii myös raakaa työtä. Pelkkä totuuden rukoilu ei auta ihmistä, jos hänen alitajuntaansa ei ole valmisteltu totuuden kohtaamiseen ja vastaanottamiseen. Valmistelemattoman alitajunnan rukouksiin vastaa vain ihmisen oma totuus, ja näin itsepetos saa alkunsa. Totuuden kohtaaminen kyllä lopulta paljastaa itsepetoksen, mutta toisaalta totuuteen valmistautumaton ihminen sortuu aina uudestaan toiseen itsepetokseen – ja näin elämänpyörä pitää ihmistä otteessaan, ja totuuden tie saa uuden kierroksensa.

Totuuden kohtaaminen on ihmisen elämässä lähes väistämättä pääkohta – olipa kyse sitten, mistä tahansa totuuden eri ulottuvuudesta. Hyvin usein erilaisissa henkisissä kokemuksissa, kuten meditatiivisissa näyissä, rukouksessa, kasteissa ja hurmostiloissa, tai pahan kasteen aiheuttamassa sumutilassa, joku uusi totuuden näkökulma astuu ihmisen tietoisuuden piiriin. Kun tietoisuuden piiri ja sitä kautta totuuskäsitys laajenee, saattaa ihmisen koko elämä muuttua – voi tuntua kuin kaikki siihenastiset totuudet murenisivat ja vielä murusetkin tippuisivat suoraan lattianrakojen kautta tavoittamattomiin. Moni onkin ajatellut totuuden näkökulman muuttumisen jälkeen: ”Miten pystyin aiemmin ajattelemaan sillä tavoin?”, vaikka näkökulman muutoksesta olisi aikaa vain minuutteja tai tunteja. Niin suuri vaikutus totuudella meihin on.

Totuus on kuin lähdekoodi, jonka päälle olemme psyykeen ohjelmiston rakentaneet. Mitä vähemmän totuuden näkökulmia ihminen tuntee, sen vinompaan hänen sisäinen tietokoneensa kasvaa. Vinoutunutkin tietokone pysyy hetken aikaa toiminnassa, mutta jossain vaiheessa se tilttaa – ja näitä tilttauksia me kutsumme henkisiksi kriiseiksi. Henkisissä kriiseissä ihmisen totuuskäsitys horjuu, ja siksi nämä kriisit tuntuvat kriiseiltä. Henkisen kriisin jälkeen on vielä toinen totuuteen liittyvä vaaranpaikka. Monet ihmiset ovat varmoja heidän henkisten kokemustensa jälkeisestä uudesta totuudesta – onhan sen nyt jo pakko olla totta, jos edellinen ei ollut. Turtuminen johonkin totuuden dimensioon lienee yksi henkisen evoluution suurimmista haasteista. Jos ihminen löytää jonkin totuuden, on vaarana, että hän lopettaa perimmäisen totuuden etsimisen.

Totuus on suuri kompastuskivi, johon lähes kaikki valtiomiehet, tutkijat, taiteelliset hutkijat ja uskontojen perustumisen jälkeen uskontoihin liittyneet henkilöt ovat kompuroineet. Kun ihminen saavuttaa varmuuden totuudesta, hän luo sielussaan raamit perimmäiselle totuudelle – ja etsintä lakkaa. Näin rakentuu symbolinen Jumalan kuva. Tästä eteenpäin henkinen matka muuttaa muotoaan: enää ihmisen ei tarvitse itse muuttua, vaan perimmäisen totuuden tulee joustaa ihmisen tarpeiden mukaan. Jompikumpi nimittäin joustaa aina – ihminen tai totuus.

Monet tutkimukset perustavat määritelmänsä kehäpäätelmiin, tai anekdoottitodisteita etsiessään nojaavat heille aiemmin opetetun väärän tiedon varaan. Samoin liian useat taiteilijat luovat muka jotain uutta ja mahtavaa, mutta todellisuudessa heidän oma naamansa paistaa heidän teostensa läpi. Ehkä muodoltaan ikävin ja surkein on kuitenkin uskontoon tai siihen rinnastettavaan järjestelmään luodun oman totuuden palvominen perimmäisenä totuutena. Se, että joku tuntee symboleiden mahtikielen, tai onnistuu pelottelemaan tai vakuuttamaan ihmisiä, ei tarkoita, että tuo samainen henkilö tuntisi edes kahta totuuden näkökulmaa. Pahimmillaan joku ihminen voi opettaa omaa persoonan totuutta muille ihmisille perimmäisenä totuutena – tämä on esimerkiksi jokaisen diktaattorin tarina.

 

FacebookTwitterGoogle BookmarksLinkedinPinterest

Sivustolla on käytössä muutama eväste (vain kävijämäärien analysointiin ja käyttökokemuksen parantamiseen, ei myyntiin tai markkinointiin liittyen).