Ihmisen syvimmän pahan, eli itsekkyyden mahdollistaja on nimeltään tahto. Tahto on kuin ihmisen ensimmäinen mentaalinen sydämenlyönti, joka määrittelee sen, mihin suuntaan hän kasvaa elämänsä ajan. Jos ihmisen sydän toteuttaa hänen omaa tahtoaan, on kyseessä itsekkyyden hirmuvalta ja ihminen astelee eteenpäin turmion tietä (josta usein käytetään myös nimitystä normaali elämä). Tämän vastakohtana on totuuden tie, jossa ihminen ei enää toteuta omaa itsekästä tahtoaan, vaan pyrkii ensin tutkimaan, sitten ymmärtämään ja lopulta toteuttamaan Jumalan tahtoa, eli universaalia etiikkaa ja evoluution mukaista elämää. Jumalan tahto on totuus ja armo, jotka molemmat ovat kirosanoja itsekkyydelle ja sen rakentamalle valheiden viidakolle (määritelmä 5).

Mitä suuremmassa roolissa ihmisen oma tahto on hänen sydämessään, sitä enemmän itsekkyys näkyy ulospäin. Kun ihminen toteuttaa tunnetason viettejään, kuten himoa omaisuutta ja seksikumppaneita kohtaan, on kyseessä ulkoinen itsekkyys. Samoin, kun ihminen kuuntelee järjenääntään, hän puolustaa jääräpäisesti omia uskomuksiaan ja väheksyy muita ihmisiä oman erinomaisuutensa harhassa. Myös tässä on kyseessä ulkoinen itsekkyys. Ulkoisen itsekkyyden tehtävä on ohjata ihmisen huomio pois hänestä itsestään, jotta ihmisen oma tahto olisi turvassa. Tämän vuoksi ihminen etsii vastauksia elämäntarkoitukseen ulkoavaruudesta, merensyvyyksistä, 400 miljoonan vuoden takaa, tai miljardin vuoden päästä. Mitä kauemmaksi huomio saadaan kohdistettua pois omasta itsestä ja nykyhetkestä, sen turvallisemmaksi itsekkyys voi itsensä tuntea. Henkisesti tätä tasoa voidaan pitää ihmisen hengellisenä rappiona.

Kuten aiemmin pohdittiin, joutuu ihmisen ulkoinen itsekkyys kohtaamaan ihmisen sisäisen itsekkyyden jossain vaiheessa turmion tiellä. Jos ihminen tässä vaiheessa toimii vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, ja erityisesti vastoin omaa tahtoaan, on hänen mahdollista astua ensimmäinen askel kohti perimmäistä totuutta. Samaan aikaan kuitenkin myös vastustaja ottaa uuden, paljon katalamman muodon – siitä tulee sisäinen itsekkyys. Itsekkyyden muodonmuutos johtuu juuri siitä, että ihminen ei enää kohdista huomiotaan muihin ihmisiin, vaan ensisijaisesti omaan itseensä.

Kun ihminen tunnetasolla kääntyy sisäänpäin, siis itseensä, voi hän jäädyttää tunteensa ja elämänhalunsa (masennus ja lopulta syvä masennus), satuttaa itseään fyysisesti (itsetuhoisuus) tai kuolettaa kykynsä tuntea syyllisyyttä ja empatiaa (sosiopaatit, psykopaatit). Tällöin on kyseessä sisäinen itsekkyys. Samoin, kun ihminen kääntyy järkitasolla sisäänpäin, kuten esimerkiksi rajoittamalla kykyään erottaa todelliset hahmot ja äänet luovuutensa hahmoista ja äänistä (skitsofrenia), nostaa itsensä ylivertaiseksi ja ainutlaatuiseksi luojajumalaksi (ylivertaisuusvinouma), lamaannuttaa itsensä identiteettitasolla syyllisyyden ja arvottomuuden tunteiden kautta (ns. syntisyyden ja pahuuden kokemus) tai sekoittaa muistikuvien toimintaperiaatteita (muistisairaudet), on kyseessä sisäinen itsekkyys. Sisäisen itsekkyyden tehtävä on ohjata ihmisen huomio pois perimmäisestä totuudesta, jotta itsekkyys itse voisi säilyä hengissä, vaikka edes harhaisessa ja sairaassa muodossa. Itsekkyys haluaa siis edelleen vain olla kohtaamatta todellista itseään.

Tutkijoilla, poliiseilla ja lääkäreillä menee usein sormi suuhun, kun he kohtaavat sisäisen itsekkyyden kehitysvaiheessa olevan ihmisen. Syy tähän on hyvin yksinkertainen: heidän kohtaamansa potilas/asiakas/uhri on kehitysvaiheessaan heitä edellä. Käytännössä sisäinen itsekkyys herää ja aiheuttaa ongelmia erityisesti, kun sielu siirtyy järjestä tahdontasolle. Ja jos kyseessä on tahdontason sairaus, ei sitä voi parantaa järkitason ymmärryksellä ja lääkkeillä (ks. henkinen evoluutio esim. kuvasta 8).

Tahdontasolla tarvitaan järkeä syvällisempää ymmärrystä ihmisen itsekkään tahdon rakenteesta ja toiminnasta. Näiden sairauksien avulla tahdon ensisijainen tehtävä on ohjata sekä ihmisen itsensä että häntä hoitavien ihmisten huomio johonkin muuhun kuin perimmäiseen totuuteen. Sisäinen itsekkyys siis omalta osaltaan johtaa samaan kärsimykseen kuin ulkoisen itsekkyydenkin tarkoitusperät. Itsekkyys on valmis ohjaamaan ihmisen vaikka vankilaan tai itsemurhaan mieluummin, kuin tunnustamaan oman puutteellisuutensa.

Sisäisen itsekkyytensä kanssa kamppaileville ja heidän ammattiauttajilleen suurimmaksi ongelmaksi tässä prosessissa nousee sellainen ajatus, että mielen parantuminen voi alkaa ja kärsimys päättyä vain ihmisen oman todellisen tahdon muuttumisen kautta. Siksi ihmistä ei voi koskaan lopullisesti parantaa lääkkeillä tai edes opettamalla, vaan lopullinen vapautuminen tapahtuu aina erilaisten oivallusten kautta, kun ihmisen oma tahto muuttuu. Tahto on jokaisen ihmismielen syvin olemus. Tietoisuus tästä on ensimmäinen askel kohti parantumista, oli mielen sairaus sitten mikä tahansa. Tämä itse asiassa selittää myös jokaisen ihmeparantumisen, sillä kun ihmisen tahto muuttuu, se muuttaa jokaista sitä alempaa mielen (ja sielun) tasoa. Jos ihmisellä on jo uskonlahja, ja hänen tahtonsa on valmis, hänet voi parantaa lähes mistä tahansa sairaudesta.

Huomautuksena lisätään vielä, että ylläolevan kuvauksen vuoksi totuuden tielle astuminen omasta vapaasta tahdosta, ennen mielen sairastumista tai muuta kärsimysnäytelmää, on äärimmäisen suotavaa. Monet totuuden tielle kuin sattumalta paiskatut ihmiset (esim. kuolemanrajakokemukset ja huumausaineiden vaikutuksenalla koetut henkiset kokemukset) joutuvat näiden asioiden kanssa kasvokkain niin äkkiä, liian äkkiä. Tällaisissa tapauksissa näiden ihmisten tietoisuudella voi kestää aikaa päästä kiinni siihen, missä järki- ja tunnetasot jo huitelevat yhdessä muistin ja luovuuden kanssa. Totuuden tien avainohjeita on se, että etenee sopivan kärsivällisesti, mutta silti vakavan määrätietoisesti eteenpäin. Sattumanvaraisuus aiheuttaa aina epätasapainoa, kun taas tietoinen ahertaminen säilyttää tasapainon.

Toisena huomautuksena nostetaan esille sisäisen ja ulkoisen itsekkyyden erikoistapaus – omaan lähipiiriin ja perheeseen suunnattu itsekkyys. Koska pahuus ei pelaa reiluilla säännöillä, se usein pyrkii iskemään sinne, missä sitä vähiten odotetaan ja missä se voi eniten satuttaa muita ihmisiä. Yksilön ja ryhmän (ks. KET) välissä, kuin keskiarvona, useilla ihmisillä on parisuhde ja perhe. Moni ihminen on varmasti ihmetellyt, miksi maailmassa on niin paljon pettämistä, alkoholismin tuomia perheongelmia sekä perhettään fyysisesti ja henkisesti pahoinpiteleviä ihmisiä. Näissä tapauksissa pahuus suuntautuu ihmisen omaan perheeseen. Moni perhettään kaltoinkohteleva on usein vieläpä muiden ihmisten silmissä aivan tavallinen, jopa kunniallinen kansalainen. Juuri kukaan ei voisi ajatella heistä mitään pahaa, vaikka todellisuus olisi kuinka kauhea. Mistä tässä on oikein kyse?

Kyse on valheiden viidakon (määritelmä 5) osoittamasta kaavasta, eli perheen keskinäisestä luottamuksesta, joka valitettavan usein pakottaa ihmiset vankeuteensa.124 Jos esimerkiksi vaimon peruspelko yksinjäämisestä tai sosiaalinen pelko kasvojensa ja maineensa menettämisestä on liian suuri, hän ottaa mieluummin nyrkistä tai katselee miehensä juomista illasta toiseen, kuin toteuttaa oman pelkonsa. Huonosta parisuhteesta on monille yhtä vaikeaa lähteä pois, kuin on sellaisesta työpaikasta, josta saa juuri ja juuri tarpeeksi rahaa pysyäkseen hengissä. Harmittavan monesti se on vasta totuuden tie, joka johdattaa ihmisen pois erilaisista hänelle itselleen haitallisista tilanteista.

124 Vrt. myös esimerkiksi Bhagavad Gitan 1. luvun säkeisiin 26–27; 1.Moos. 37 alkaen, eli Joosefin tarina; Matteus 12:46–50; egyptiläisen Kuolleiden kirjan erilaiset jumalperheen välienselvittelyt jne.

FacebookTwitterGoogle BookmarksLinkedinPinterest

Sivustolla on käytössä muutama eväste (vain kävijämäärien analysointiin ja käyttökokemuksen parantamiseen, ei myyntiin tai markkinointiin liittyen).