Tämä kysymys on aiemmin julkaistu myös Ultra-lehden nettikolumnina. Jotkut sanovat, että ihminen on laumaeläin, ja että vain muita ihmisiä peilaamalla voi oppia tuntemaan itsensä. Useimmat henkisen kasvun opettajat ovat tästä asiasta samaa mieltä. Totuuden talo on kuitenkin tästä lähes täysin eri mieltä. Jo mentaalitaikurit tietävät sen, että ihminen käyttäytyy automaattisesti laumassa eri tavalla kuin normaalisti - siksi ryhmälle suunnattuja taikatemppuja ei voi tehdä yksilöille. Totuuden talon kanssa yksinolemiseen kannustavat kuitenkin kaikki ihmiskunnan pyhät kirjat. Hän, joka etsii itseään ja omaa persoonallista tarkoitustaan, voi löytää persoonallisen totuuden ihmismassasta, mutta hän, joka etsii universaalia totuutta, löytää sen yksinäisyydestä - kunhan pääsee ensin irti yksinäisyyden tunteesta.

Ihminen on osa monimutkaisia suhteita. Ihmistieteissä sanotaan, että ihminen on psyykkinen, kehollinen ja sosiaalinen kokonaisuus. Sanotaan jopa, että sosiaalisuus on olennainen osa identiteettiämme: olemme jonkun isä tai äiti, lapsi tai sisko, työntekijä, esimies ja ystävä. Hahmotamme itseämme ja elämäämme näiden suhteiden kautta, joita pidämme itsellemme välttämättöminä, tärkeinä tai rakkaina. Ihmiset haluavat elää osana ryhmiä ja yhteisöjä, jotka parantavat heidän hyvinvointiaan ja joiden jäseninä, tietyissä rooleissa, he voivat saada kunnioitusta ja arvostusta. Juuri siksi, että oma minuutemme on niin vahvasti sidoksissa toisten ihmisten olemassaoloon, vastavuoroisuuteen, hyväksyntään ja tukeen, meidän on vaikeaa avata hengellistä ulottuvuuttamme. Maailma vaatii meitä elämään sen säännöillä – teemme työtä, tapaamme ihmisiä, harrastamme, huolehdimme velvollisuuksistamme ja toisista ihmisistä. Pysymme kiinni siinä minuudessa, johon olemme kasvaneet – osana maailmaa.

On vaikeaa, ja välttämätöntä, kääntää selkänsä kaikelle sille, joka pitää meidät unessa. Tämä minä, joka tuntuu meille niin tärkeältä, ei ole totta. Jeesus puhui kuolleista, jotka hautaavat kuolleita, Buddha taas aisteihinsa kiinnittyneistä tietämättömistä. Vasta irtaannuttuaan elämästään ja toisista ihmisistä he löysivät oman todellisen alkuperänsä, ja muistivat, keitä he aivan alun perin olivat olleet – ja joiksi heidän jälleen täytyi tulla. On jokaisen ihmisen tehtävä muistaa henkinen alkuperänsä, kutsuimmepa sitä sitten perimmäiseksi totuudeksi tai Isäksi. Se tapahtuu vain kyseenalaistamalla se minuus, jonka vallassa maailmassa elämme. Tämä tarkoittaa yksinäisyyttä. Täydellistä irrottautumista maailmasta, joka haluaa pitää meidät unessa.

Joskus sanotaan, että ihminen syntyy ja kuolee yksinään ja alasti – sama pätee henkiseen kuolemaan ja uudelleensyntymiseen. Kun ihminen hyväksyy tämän tosiasian, ja jossain sopivassa elämänvaiheessa lähtee tavoittelemaan perimmäistä totuutta yksinäisyyden kautta, kohtaa hän alkujärkytyksen jälkeen ensimmäisen suuren itseoivalluksen. Otettuaan etäisyyttä kaikkiin ihmisiin, ne ongelmat ja vaikeudet ihmissuhteissa, jotka olivat vaivanneet jo vuosikausia, eivät kadonneetkaan. Paha olo ja henkinen epävarmuus säilyvät. Vika ei olekaan muissa ihmisissä, vaan ihmisessä itsessään.

Lähes koko hänen elämänsä on ollut valhetta.

Jos ihminen kykenee katsomaan edes kerran elämässään peiliin rehellisesti, hän joutuu tekemään perisynnintunnustuksen. Kun erakoitunut hahmo kohtaa todellisen itsensä ensimmäisen kerran, hän ei voi muuta kuin tunnustaa, ettei ole tiennyt elämästä mitään. Psykologiassa puhutaan Dunning-Kruger-vaikutuksesta, jonka mukaan jostain asiasta tietämättömät ihmiset arvioivat omaa tietämystään eniten yläkanttiin. Tämän ylivertaisuusvinouman täydellinen vastakohta on perisynnin, eli tietämättömyyden, tunnustaminen. Yleensä perisynnintunnustus huipentuu uskoontulemisen kokemukseen, jonka yhteydessä ihmisen tiedostumaton mieli saa varmuuden siitä, että jokin, vaikkakin vielä hyvin epämääräinen, perimmäinen totuus on olemassa.

Uskoonsa turvautuen ja luottavaisin mielin ihminen voi nyt astella kohti Jumalan nimen salaisuutta. Uskon kautta ihminen myös ymmärtää, että hänen mielessään kaikki on mahdollista. Tämä toinen itseoivallus johtaa Jumalan nimen, Minä Olen, kohtaamiseen. Ihminen ryhtyy tarkkailemaan itseään aivan uusin silmin. Nyt hänestä saattaa jo tuntua, että jokainen uusi aamu on kuin täysin uusi mahdollisuus tai jopa uusi elämä – oleminen hakee todellista muotoaan. Mutta se on vain ansa.

Kun Saatana kiusasi Jeesusta autiomaassa, se tarjosi hänelle palkkioksi koko maailman vain yhdestä pienestä kumarruksesta. Koko maailma on sama asia kuin ”Minä olen” -oivalluksesta syntynyt uusi ymmärrys. Tätä palkkiota ei pidä ottaa vastaan pureksimatta, vaan se tulee mitä suurimmissa määrin kyseenalaistaa ja jopa kieltää. Niin, opittuaan tuntemaan itsensä ihmisen tulee kieltää itsensä niin kauan, että vastaan ei tule enää uusia tarjouksia, joihin samaistua tai jäädä kiinni. Yksikään ihminen ei ole pohjimmiltaan kauppias, parantaja, taikuri, opettaja tai edes kuningas, vaan meistä jokainen on perimmiltään ihminen, ja se meissä kaikissa on samaa. Me olemme kaikki ihmisten sukua, ja siksi meitä kaikkia sitovat samat lainalaisuudet ja sama universaali etiikka, eli oikeus.

Mitä ihmiseksi tuleminen sitten vaatii? Se vaatii kaikkien elämäntaitovalmentajien oppien vastakohtaa: ei identiteetin tai ”oman jutun” rakentamista, vaan nimenomaan sen purkamista. Se ei vaadi omien arvojen löytämistä, vaan myös heti niistä luopumista. Kun normaalisti ihminen, kuin symbolisesti, pukee päälleen useita vaatekertoja, joita nimitetään käyttäytymismalleiksi, uskomuksiksi ja lopulta persoonaksi, niin nyt tilanne on toinen – vaatteita riisutaan pois. Jotta henkilöstä voisi tulla Ihminen isolla i:llä, tulee hänen alistua riisumaan itsensä alasti uskonsa ja luottamuksensa kautta, ja lopulta, tuossa Aatamin ja Eevan asussa, kuolla – henkisesti. Jos ihminen pystyy henkisesti murhaamaan itsensä, eli persoonansa ja egonsa, tulee hänestä Ihminen isolla i:llä. Ihminen saa päälleen puettavaksi Aatamin alkuperäisen ja puhtaan vaatekerran, joka yllään hän näkee maailman nyt ensimmäistä kertaa perimmäisen totuuden valossa – uudelleensyntyneenä.

Henkilökohtainen uudelleensyntymä on mahdotonta silloin, kun ihminen on kiinnittynyt tai samaistunut. Siksi hänen tulee olla yksin ja luopua hetkellisesti kaikesta. Jeesus sanoi ihmisille: luopukaa koko omaisuudestanne, jos haluatte seurata minua. Tuon hän sanoi siksi, ettei kukaan ihminen kykene luopumaan omasta persoonastaan ja egostaan, ellei hän ei kykene luopumaan edes fyysisestä omaisuudestaan. On helpompaa luopua televisiosta ja autosta kuin koko elämän ajan vaikuttaneesta rajoittavasta uskomuksesta.

Perimmäisen totuuden etsiminen ja kohtaaminen vaatii puhdasta ja itsenäistä ajattelua. Se, miksi ihminen ei sosiaalisessa elämässään kykene tähän, johtuu ihmisen taipumuksesta mukautua ja sopeutua toisten ihmisten ajatteluun ja käyttäytymiseen. Toimimme aina ympäröivän sosiaalisen todellisuuden ehdoilla, silloinkin, kun tietoisesti taistelemme toisten mielipiteitä tai odotuksia vastaan. Ihminen tutkitusti toimii mukautuen ainakin lähisukulaisten tai muiden läheisinä pitämiensä ihmisten kanssa, sekä jossain määrin kaikkien lajitovereidensa kanssa, silloinkin, kun hänellä on mielestään toisista poikkeavia, persoonallisia tavoitteita. Ihmisen kyky ja taipumus yhteistoimintaan onkin ihmisen keskeisin lajityypillinen piirre tunnetun lasten ja apinoiden kehityksen tutkijan, Michael Tomasellon mielestä.

Yksinäisyydessä koettava jälleensyntymä ei kuitenkaan tarkoita, että henkinen elämä tulisi elää eristyksissä, vaan kyseessä on vasta ensimmäinen vaihe: kuin lampun syttyminen. Lamppua ei koskaan sytytetä valaisemaan vain yksinäisyyttä, vaan sen tehtävä on loistaa valoa muillekin – varsinkin heille, jotka etsivät perimmäistä totuutta. Kun valo syttyy ihmisen sydämessä, on ympärillä oleville ihmisille hyvin vaikeaa, tai jopa mahdotonta, pystyä enää tunnistamaan tätä henkilöä. Hän kyllä näyttää hieman samalta tutulta tyypiltä, mutta silti jotain on perusteellisesti muuttunut.

Tästä pisteestä alkaa jokaisessa pyhässä kirjassa kuvattu henkinen matka ja pyhä sota. Pyhän sodan kaksi osapuolta ovat juuri sydämeen puhjennut valo jalustoineen, sekä tuota valonkantajaa ympäröivä sosiaalinen maailma. Lopulta meitä lohduttaa vain Jeesuksen antama lupaus: ”Se, joka kestää loppuun asti, pelastuu.” Pyhän sodan päätöspistettä kutsutaan Suureksi Rauhaksi ja lopulliseksi valaistumiseksi – se on jokaisen Ihmisen perimmäinen tehtävä.

Tien alussa sosiaalinen elämä on henkisyyden hidaste, sitten valtava rasite, mutta lopussa siunaus. Sosiaaliset ympäristöt eivät koskaan itsessään voi olla mitään – eivät hyvää tai pahaa, vaan niiden luonteen määrittelee näissä suhdeverkostoissa mukana olevien ihmisyksilöiden tahto. Sosiaalisuus ei ole henkisyyden este, jos siihen liittyvien ihmisten tahto on hyvä, eli epäitsekäs, totuuteen pyrkivä ja oikeudenmukainen. Yleensä näin ei kuitenkaan ole, minkä vuoksi sosiaalisuus henkisen heräämisen ensiaskelissa muodostuu esteeksi.

FacebookTwitterGoogle BookmarksLinkedinPinterest

Sivustolla on käytössä muutama eväste (vain kävijämäärien analysointiin ja käyttökokemuksen parantamiseen, ei myyntiin tai markkinointiin liittyen).